Mä meen ikkunalle tupakalle, rauhoitteleen hermojani. Tosin tuuli tuo savut takas sisään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tyttö seisoo keskellä huonetta. Se tärisee, se on shokissa. Se itkee.

Mä en nää enää sen silmiä.

Se haparoi, melkein kaatuu vasten stereoita, lysähtää pölyiselle lattialle, jota se ei oo tuntenut olevankaan viimeiseen kolmeen vuoteen. Se nostaa luurit korville, oranssit, kirkuvat, kukkia ja rauhan merkkejä täynnä, mä en oo ikinä tajunnu miks se niitä niin rakastaa, ne on kamalat.

Se painaa PLAY.

Hiljalleen se lopettaa itkemisen, kyyneleet loppuu, nyyhkäykset vaimenee.

Tyttö huojuu, taakse, eteen, taakse, takaisin, ruoko tuulessa. Musiikin rytmi nopeutuu, volyymi on liian kovalla, kuulen sen ikkunalle saakka, tyttö nousee, ja tyttö tanssii.

Pian se unohtaa, että mitään on ikinä ollutkaan olemassa ennen tätä hetkeä, ja alkaa irtautua maailmasta ympärillään, musta, ja muista, meistä kaikista jotka niin rakastetaan sitä.

Sen sydän sykkii samaan tahtiin bassojen kanssa, kolmetoista kertaa sekunnissa, musta tuntuu.

Ja se hymyilee, se nauraa, se tanssii, se avaa silmänsä. Neon kultaa. Se on taas iloinen.

Mä kerkeen jo ihmetellä menikö multa ohi silmien huumeneulasta piristys sen suoneen, mut sit mä muistan, ei päiväperhoset käytä huumeita. Ei niiden tarvitse.

Musiikin tahti nousee ja laskee, rytmikkäästi, yhdessä sen ruumiin liikkeiden kanssa.

Mut sitten taas yhtäkkiä se purskahtaa itkuun, ilman varoituksia, nyyhkyttää ja lopettaa tanssimisen. Lysähtää polvilleen.

Se putosi, taas, viimeisen sävelen myötä, kun niska katkeaa. Kun kuuluu se rusahdus.

"Ne tappoivat Mikaelin.." Se kuiskii, kädet kiedottuina polvien ympärille, se istuu lattialla ja heijaa itseään edestakaisin. Musiikki on pysähtynyt, loppunut, kadonnut. Ainakin sille, vaikka seuraava kappale on jo alkanut.

"Joo, kuten ne tappo sen sata kertaa aiemminkin, etkö sä muista. Oot kuullu ton biisin jo niin monta kertaa, luulis sun jo tietävän miten siinä käy."

Mä en tajua miten yhdellä laululla voi olla siihen noin suuri vaikutus. Ensin se saa sen nauramaan ja liehumaan, sitten romahtamaan itkien siihen missä se silloin sattuu seisomaan, ja sen silmät vaihtaa sadasosa sekunnissa väriä kirkkaan keltaisista syvimmän meren sinisiksi.

Se on kuullu sen jo niin monta kertaa, mutta musta tuntuu, et vaikutus on joka kerta voimakkaampi, nopeampi. Se saa sen haluamaan kaikkea ja ei mitään, se tahtoo vihata ja lentää, kuolla, elää, hypätä ja rakastaa yhtä aikaa. Jonain päivänä se vielä putoaa, ja se tekee siitä kaikkien ja ei kenenkään omaisuutta.